Tämän päivän, vielä flunssatoipilaana ollessani, olen viipynyt armon sanan ääressä ja imenyt aihetta eri lähteistä. Pieni lehti "Armo riittää", Ukko-Paavon tekstiä, Raamattua, John Bunyanin elämänkertaa.

Armo riittää-lehden uusimmassa numerossa pääkirjoituksessa käsitellään aihetta Kristuksen pelastustyöstä on siirrytty pelastuksen vaikutuksiin.

Kirjoittaja tuo esille, miten Paavalin kuoleman jälkeen puhdas evankeliumi alkoi käydä harvinaiseksi ja samoin Lutherin ja Calvinin kuoltua heidän evankeliumilöytönsä alkoivat jäädä taustalle "protestanttisten kirkkojen alkaessa kehittyä samalla lailla vinoon kuin alkukirkko alkoi kasvaa vinoon apostolien kuoleman jälkeen"

Vinoutuman syyksi löydetään se,että julistuksessa on huomio kääntynyt"poispäin ulkopuolellamme olevan Kristuksen aikaansaamasta pelastuksesta ja kiinnitetään enemmän huomiota meidän omiin sisäisiin mahdollisuuksiimme muuttua ja kelvata Jumalalle."

Painopiste on siirtynyt Kristuksen pelastuksesta pelastuksen vaikutuksiin kristityissä, kun Lutherin ja Calvinin koko huomio ja painopiste oli sovitustyössä, jonka Kristus suoritti kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan.

"Raamatullisten kristittyjen parissa jumalattoman vanhurskauttaminen ei enää saa päähuomiota osakseen vaan vanhurskautettujen pyhitys".

Ensisijaisesti ei kysytäkään enää, mitä Jeesus teki, vaan etsitään vastausta kyskymykseen: mitä minun pitää tehdä, miten minun pitää elää.

Olen itse näiden(kahden viime mainitun) kysymyksien kanssa kamppallut ihan tuskastumiseen asti. Välillä ne ovat taka-alalla ja sitten ne tulevat taas hyökynä myllertämään sisintä. Eikä vastauksia ole. Ei muuta kuin toteamus, etten osaa elää, en tiedä, miten tätä Jumalan lapsen elämää eletään. Mistä löytyy armo?

Sitten sisäistä syyttelyä,toivottomaksi itsensä tuntemista, vertaamista toisiin jne. ja taas kysymys Mitä armo on? Mistä se löytyy? Miten osaan elää armossa? Miksi aina luisun pois?Missä on vika? Mikä minussa on vikana?

Jo tämä kirjoitus valaisi minulle näitä painopisteasioita: pyörin itseni ja ajatusteni, kysymyksieni, omien tekemisieni ympärillä kun minun pitäisi suunnata katse Kristukseen. Toisaalta samasta lehdestä pompahti seuraava lause sydämeen: "Jeesus ei kertonut vertauksia opettaakseen, miten meidän tulee elää. Uskon,että Jeesus kertoi vertaukset korjatakseen käsityksemme siitä, minkälainen Jumala on ja ketä hän rakastaa" Philip Yancey.

Ukko-Paavon sanoja ja ajatuksia kaivoin myös esille. Ne ovat myös monta kertaa rohkaisseet.

Kun näemme syntiä itsessämme, meidän tulee muistaa, että meistä ei ole lain täyttäjiksi ja ettei meidän tarvitse joutua lain tuomion ja rangaistuksen alle,vaan juuri siitä syystä tarvitsemme Vapahtajaa, jonka luo meidän on paettava.

Jos uskosi on pelvolla ja epäilyksellä täytetty, niin pyri likeisempään yhdistykseen Kristuksen kanssa, jonka luo löydät tien Jumalan sanasta.

Opi uskomaan Jumalasta niinkuin sana sanoo ja muista Kristuksen tulleen auttajaksi pilatuille, peräti pilatuille Aadamin lapsille, parantamaan sitä, minkä sekä perisynti että tekosynti heissä on turmellut.

Emme saa väsyä, vaan läpi kaikkien esteiden tulee meidän, miten kylmiä ja hitaita sitten olemmekin, katsoa Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin. Kyllä hän pitää lupauksensa: joka minun tyköni tulee, häntä en minä heitä ulos.

Kuva viime kesältä Sleyn kesäjuhlilta